Surua

Mieheni tuli kotiin ja sanoa töksäytti, ettei Asta naapuria enää ole. Että Asta on poistunut keskuudestamme. Katsoin miestäni, ettei se voi olla totta. Vastahan sain maaliskuun aamuna, auringonsäteiden välkehtiessä sälekaihtimien välistä elää Astan kanssa ensimmäisen kerran todeksi pyhäin yhteyttä, mikä tarkoittikin vain sitä, että Asta jätti rukouksen myötä jäähyväiset. Minä kun arvelin, että me nähdään vielä.

Asta oli minulle Jouttikeron kuorossa tutuksi tullut lähimmäinen, ystävä ja naapuri. Lapsilleni Marttayhdistys - mummi. Kuororeissuilla laulettiin virsiä, Marttayhdistyksen illoissa opin Astan laulua mukaellen laulamaan Herralle kiitollisen, ahkeroivan emännyksen Marttalaulun. Keskustan tupailloissa kahviteltiin Astan lakkahilloa leipäjuuston kanssa ja perinteistä, vanhan reseptin kuivakakkua. Ja jos joku vei polttopuita, Asta ahkeroitsi ne liiteriin. Vanhurskaana Asta sai nähdä jokainen aamu elävän Jumalan. Ja kotinsa ikkunoista Luojan luomistyön kauneimmillaan.

Ruskan värikirjon, auringonpilkahdukset peilityynen joen pinnassa, vaarat, laet, suuret pilvet taivaasta maahan asti ulottuen. Rauhan ja hiljaisuuden. Joutsenet, linnut.

Jää hyvästi matkallesi viimeiselle, Asta.